perjantai 5. syyskuuta 2014

Miten mä sen koen

Äitiyden.
 Nämä ajatukset on pyörineet mun mielessä jo tovin, tuntuu että kaikki kolumnit käsittelee aina sitä äitiyden rankkuutta huumorin kautta, milloin toinen lapsi ei saa tarpeeksi huomiota ja milloin äiti on kuin nukkuneen rukous ja sitä ja tätä. Satun nyt olemaan eri mieltä.
Koen äitiyden jotenkin luonnollisena, en suoritteena tai pakotteena. Olemme äärimmäisen kiitollisia että olemme saaneet kaksi tervettä lasta ja että odotamme vielä kolmatta syntyväksi.
 En koe luopuneeni mistään, päinvastoin, meillä oli mahdollisuus valita, saimme lapsen ja sitten toisen koska niin toivoimme,me toivoimme. Kolmas lapsemme on herättänyt hieman jo ristiriitaista vastaanottoa, teillähän on jo tyttö ja poika? Mutta olemme onnekkaita, halusimme kolmannen,ei vahingossa eikä tahallaan vaan toiveesta.
 En näe myöskään sitä että E:n syntyessä A olisi jotenkin ollut paitsiossa, perheeseen nyt syntyi toinen lapsi,mitä sitten? Minusta se oli täysin luonnollista, sopetumista uuteen tilanteeseen kyllä mutta ei nyt sen kummempaa. Kaikesta ei tarvitse tehdä niin älyttömän vaikeaa ja suurta numeroa, kyllä se ensimmäinen lapsikin saa rakkautta ja huomiota, ei rakkaus jakamalla lopu.
 Aika puhtaalla omallatunnolla voin sanoa että yhtään lasia viiniä ei ole jäänyt juomatta tai juhlaa juhlimatta sen takia että olen äiti,että lapset olisivat jotenkin estäneet aikuisten juhlat. Kaikkiin ei tule mentyä tietenkään,ei siksi että minulla on lapset ja he eivät salli vaan siksi etten minä itse halua, teen itse sen valinnan, eivät lapseni.
Ehkä tämä näkökulma ärsyttää eniten, lasten takia luovuin siitä ja tästä, urheilusta ja omista harrastuksista. Lempikysymykseni tähän kohtaan on aina:Kuinka monta tuntia katsoit viime viikolla televisiota? Aivan, olisitko voinut kuitenkin tehdä jotain niitä omia juttuja;)



 Halusin vaan sanoa, että yhteen elämään mahtuu lapset ja aikuisten omat jutut. Mun mielestä ja aika iisisti.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti