Se oli hyvä.

Istutaan alas ja katsellaan vähän taaksepäin, summataan.
Eilen, vielä viime vuonna siis, olin jokseenkin sitä mieltä että 2015 oli sellainen vuosi etten tehnyt mitään,en yhtään mitään. Tänään,vuonna 2016 olen viime vuoden valokuvat läpi selattuani sitä mieltä että vuosi 2015 oli yksi elämäni parhaimmista, by far!
On meinaan istuttu alas, katseltu taaksepäin ja summattu. Koko vuosi on ollut tiedostamatta ja suurilta osin tietoisestikin sellaista pohdintaa, koko elämän suunnan haastamista.
Ja jotenkin aika ässä fiilis että näin uuden vuoden alussa on lapsellisen innoissaan tulevasta, menneet on käyty läpi ja nyt ollaan tyhjänä sivuna valmiina uudelle ajalle.
Mutta vuosi 2015, se oli hyvä.

Ei pelkkä perunannosto.

Eiliseen perunannostoon kiteytyi yllättäen moni asia. Spontaanisuus vai miten se sanotaan sekä luonto ja läsnäolo. Lauantai aamuna meillä ei ollut edes mielessä lähteä perunannostoon vaan päivä meinasi olla sitä samaa vähän ulkona tossa pihalla,ruokaa ja viikkosiivousta. Just.

 Koska tuo edellämainittu on alkanut tuntumaan vähän tylsältä,hyvältä mutta tylsältä,piti asialle tehdä jotain. Meillä on perheen sisällä vähän sellanen motto että jos joku asia tuntuu siltä että siitä pitää ruveta valittamaan niin kannattaa se asia muuttaa. Kun täällä elää tasavuosipohdintaa harrastava mies ja jousimies kenen ainakin henkinen laukku on koko ajan pakattuna, oli aika pienille muutoksille.

Tasavuosipohtija oli töissä,mutta me muut unohdettiin se siivous ja pakattiin itsemme autoon kohti enoni taloa. Läsnäolo tulee tuolla maalla ihan automaattisesti, ympärillä kun on peltoa metsää ja lapsuusmuistot niin rauhoittuu kummasti. Lapset olivat innoissaan ja E ihan pähkinöinä kun "Äiti, äiti, kato täältä tulee prinsessaperunoita"kun maasta nostettiin punaista perunaa. Isoja juttuja.

Koska tuo spontaani perunannosto teki hyvää, pyhitän maanantain hyvän muusikin parissa siivoukselle ja aion tänään nauttia paikallisesta koripallosta paikan päällä ja kotona himmentää valot ja sytyttää kynttilät. Koska elää pitää nyt siivota voi huomenna;)

Seitsemän.

 Yhtä monta vuotta kuin on hän, on minun äitiyteni,ollaan samanikäisiä,kasvetaan vielä.
And oh boy has he grown, kamalan pieni vielä ja toisaalla jo aika iso.
Nimenomaan toisaalla, kun hän on kavereiden kanssa menossa ja harrastuksissaan, hän on jo iso poika. Menee ja tekee, huikkaa vaan ovelta että mä meen nyt sinne ja tonne. On ylpeyttä kyllä meissä vanhemmissa katsoa kuinka hieno ihmisen alku hänestä on tullut, rohkea menemään ja nopea saamaan kavereita. Kaverit ovatkin nousseet harrastusten ohella tärkeimmiksi asioiksi.

Kummitäti muisti koulun aloittavaa tuolla ihanalla kellolla, mulla on ollu muuten itselläkin oma Swatch aikoinaan, sen kanssa nukutaan ja sen kanssa opetellaan vastuuta. Seiskavee elää täysin hetkessä, tämä meidän versio ainakin, koulusta ei vielä huolehdita eikä jännitetä. Ulkona jos sais vaan olla, koko ajan,ja saahan siellä olla.
On jännä nähdä kyllä mihin suuntaan tuleva koulun aloitus nuorta miestä vie, nyt urheillaan kolmea lajia,kantaako kiinnostus niihin vai tuleekohan jotain ihan muuta.

Mun äitiys taas miettii näin kouluun lähdön kynnyksellä että riittihän seitsemän vuotta? Riittihän se antamaan sen ensimmäisen repullisen itsetuntoa ja itseluottamusta, opettamaan pitämään puolensa mutta muistamaan puolustaa niitä ketkä siihen eivät itse pysty. Opettamaan sydämen paikan.
Kouluun lähdön koen sellaisena ensimmäisenä hetkenä kun päästetään vähän irti ja saadaan katsoa tavallaan vähän kauempaa että millai tää äiti-juttu on mennyt.

Pori.

Tulee eittämättä sellainen olo että onhan meillä täällä Suomessa nyt vaikka ja mitä. Ensikosketus Yyterin santoihin oli timanttinen, tarpeeksi viileä ilma jotta itse nautin ja tarpeeksi lämmin jotta lapset nauttivat. Kävästiin muutaman yön minilomalla Porissa siis, sukuloimassa.
Pori yllätti kyllä positiivisesti, lasten kanssa matkaaville suosittelen erityisesti.

Fiilis taisi koko porukalla ( tai ainakin meillä vierailla;) olla koko reissun kuvanmukainen, lapsille löytyi paljon puuhaa. Pelle Hermannin puisto, liikennepuisto,laamat ja riikinkukot olivat tämän sillan matkan päässä Kirjurinluodolla,ilmaiseksi siis!

Mulle tuli sellainen fiilis että Porissa arvostetaan paikallisuutta ja ollaan ylpeitä Porilaisuudesta. Murre oli esillä muutenkin kuin puheessa siis, kadunvarsimainonnassa ja kylteissä. Kukat käärittiin papereihin mihin oli painettua sata vuotta vanhoja paikallisia lehtiä....

Olenko väärässä mutta ei meillä täällä nyt ihan noin aktiivisesti ylpeitä olla Lahtelaisuudesta? vai ollaanko?

Vähän jäi sellanen maku suuhun että tekisi mieli mennä siivoamaan kadunvarsia ja maalaaman kaupungin penkkejä täällä meilläkin.
Mutta menkää Poriin.

Kahestaan

Hän on seitsemän. Hän on luonteeltaan erilainen kuin minä,törmäämme tällä hetkellä henkisesti toisiimme usein,välillä täysillä ja välillä vaan pienesti. Ehkä se on hänen kehitysvaiheensa, ehkä se on minun kehitysvaiheeni,mene ja tiedä. Tiedän että molemmat kaipasimme tälläistä yhteistä päivää, rauhan olla kaksin (tai no oli meitä kolme mutta kun ne pikkuvarpaat osaa vielä olla niin nätisti).
Menimme museoon.
Lahden historiallinen museo on kaunis jo itsessään, en ole siellä aiemmin käynyt tämän kolmetoistavuotisen täällä asumisen aikana,ehkä noloakin vähän,vai unohdus.
Sillä tykkään kulttuurista todella,muistin meinaan maanantaina yhtäkkiä kirjastossa että nautin joskus aiemmin runoista ihan tosissaan,taidan olla jarruttanut näissä ruuhkavuosissa kun tällälailla olen oppinut tuntemaan itseäni taas;)

 Jokatapauksessa nuo ylläolevat Maria Laineen maalaukset saivat minut käymään tuon huoneen kahteen kertaan, pysäyttäviä. Museon ensimmäinen kerros koostui nykytaiteen ja vanhojen teosten yhdistelmistä, siellä oli kaikille aisteille jotain ja lapsen makuun huikea!

Ja sitten tuo seiskavee jaksoi olla loputtoman kiinnostunut Lahden palosta, talvisodan pommituksista ja mitä kaikkea se Fellmannin herra nyt omisti ja hääräsi.

Vaunujen kanssa pääsi kaksi ekaa kerrosta tuollalailla pupunkorvia vaan näyttämällä, iisisti,kolmanteen ei ollut kuin portaat.

 Koko museon siistein huone, pimeä asenäyttely siellä kolmannessa kerroksessa,siistii ja makeeta ja justtollasellakonekiväärillämäkinhaluaisinampua-tyylistä upeaa!

Me viihdyttiin tuolla semmoset pari tuntia, ratkottiin mistä Lahden palo aikoinaan syttyi-mysteeriä ja luettiin ääneen tarinoita Torin arkeologisista kaivauksista. Teki hyvää Lahtelaisille vähän syventää tietoutta omasta kaupungistaan.

Jotenkin oli sopivaa että satoi aivan kaatamalla kun poistuttiin tuolta, muistan päivän nyt paremmin,kun juostiin täysiä kaatosateessa ihan kahdestaan (oli meitä kolme) PikkuVeskun puistossa. Siellä ei meinaan ollut ristinsielua paitsi me ja linnut.

 Paistettiin ruoaksi lettuja, nostettiin malja kesälle ja hänelle ja oltiin ihan kuin me ei koskaan oltaiskaan törmäilty.

Päiväuniaika

Perheessä, lapsiperheessä on yleensä aina menossa joku univaihe, ja vinkkinä nyt mun kaikille ihanille vanhemmuuden kynnyksellä oleville ystäville että antakaa toistenne nukkua,vaikka päiväuniaikaan;)
Me lähdettiin lasten kanssa pienelle retkelle jotta eilen lasten takia yöllä ylös pomppinut työssäkäyvä sai töistä tultuaan nukkua päiväunet hiljaisessa talossa.

Lahessa parhainta kesäantia on aina vaan tuo Pikku Veskun ranta ja satama-alue, voiskohan noita penkkejä maalata ihan ympäri kaupunkia niin tulis vähän ilosempi fiilis?

Minä ja nämä pikkuvarpaat oltiin laitettu Gantin mekot päälle, mulla äidiltäni keskimmäisen tyttären synnytyslahjaksi saatu ja pikkuvarpailla second handia.  Ja elämän pieniä iloja on tuo Ralph Laurenin crossbody, lompakko ja puhelin lähellä ja kädet vapaana,millaista elämä olikaan ilman tätä;)

Hiirikengät hiersi,paljaat varpaat pisteli.Kesä.

Greyish

Voi maata sohvalla. Voi maata lattialla.Voi suunnitella tulevaa lomaa. Koska voi ja ulkona on ehkä harmahtavaa.